Aimala

Aimala-runo, elävää lempääläistä perinnettä

Tieto Lempäälässä sijainneen keskiaikaisen Aimalan kirkon polttamisesta ja uusien kirkonpaikkojen valitsemisesta on säilynyt tarinana, jonka ensimmäiset versiot kirjoitettiin muistiin 1750-luvulla kahteen Lempäälää koskevaan pitäjänkuvaukseen. Ruotsinkielisen kehyskertomuksen lomassa oli suomenkielisiä kalevalamittaisia säkeitä. Kirkkoherra Eric Ednerin ja ylioppilas Michaël Waldeniuksen pitäjänkuvaukset ovat säilyneet käsikirjoituksina. Ne on julkaistu kokonaisuudessaan sekä alkukielellä että suomennoksina vuonna 2021 ilmestyneessä teoksessa Aimalan kirkko palaa. Lempäälän 1750-luvun pitäjänkuvaukset ja ensimmäinen kirkko (julk. Lempäälä-seura, toim. Anssi ja Ilkka Mäkinen).

Aimala-runo säilyi myös elävänä kansanperinteenä, jota on Lempäälästä, Vesilahdesta ja muualta Ylä-Satakunnasta kirjoitettu muistiin lukuisia toisintoja. Em. teoksessa on dosentti Mikko Heikkilän tutkielma Aimala-runosta, sen toisinnoista ja historiallisesta taustasta.

Monien toisintojen seassa kahlailu ei kuitenkaan anna ehjää kuvaa Aimala-runosta. Olen sen vuoksi sommitellut runotoisinnoista Lönnrotin tapaan koosteen noudattaen Mikko Heikkilän kielellisiä rekonstruointeja, mutta niitä hänen luvallaan varovasti modernisoiden. Tavoitteena on ollut laatia mahdollisimman laulukelpoinen kalevalamittainen runo, ei tieteellistä runolaitosta.

Kyseessä on tietenkin subjektiivinen valikoima monitahoisesta perinnemateriaalista. Kukin voi tehdä aineistosta oman koosteensa, niin kuin aiemmin onkin tehty. Aikaisemmat koosteet eivät kuitenkaan ole ottaneet huomioon kaikkia käytettävissä olevia toisintoja. Kehyskertomus on selvyyden ja tiiviyden tavoittelemiseksi kerrottu uudestaan omin sanoin. Lomassa on myös uusimman tutkimustiedon suomia täsmennyksiä.

Aimalan kirkko joutuu tuhopolton kohteeksi
Entisaikaan Vesilahdella ja Lempäälällä oli perimätiedon mukaan yhteinen puukirkko Lempäälän Aimalassa. Vuosina 2017 ja 2021 tehtyjen arkeologisten tutkimusten mukaan Aimalan kirkon hautausmaata on alettu käyttää 1200-luvun viime vuosikymmeninä ja sen käyttö on päättynyt 1400-luvun alussa; itse kirkon jäänteitä ei vielä ole löydetty.

Oli kirkko Aimalassa,
pappi asui Hauralassa,
pappi kulki järven päällä
järven toiselle puolelle.

Haurala on Aimalasta katsoen Kirkkojärven takana. Perimätiedon mukaan Hauralassa sijaitsi seurakunnan vanhin pappila. Aimalan kirkon pappiin liittyy paljon perimätietoa. Hän oli niin hurskas, että saattoi kulkea vetten päällä. Tosin kerran hän erehtyi naureskelemaan väärälle asialle, vajosi veteen ja joutui hengenhätään.

Alue, jota Aimalan kirkko palveli, oli laaja. Pitkään kirkkomatkaan kyllästyneet miehet kolmesta Vesilahden kylästä, Mustisista, Hakinmäestä eli Hakkilasta ja Menkalasta, palkkasivat mielenvikaisen henkilön polttamaan Aimalan kirkon. Miehen sanotaan olleen hollolaisen, mikä tarkoittanee Lempäälän Kuokkalan kylän Hollon talon asukasta.

Miesi musta Mustisista,
harmaatakki Hakkilasta,
pitkä mekko Menkalasta,
houkutteli hollolaista,
käski miestä mieletöintä,
polta kirkko Aimalasta,
että siutuis omain riidat,
vaikenisi vetten väet.

Mies teki työtä käskettyä. Oli yö eikä kukaan lähikylien ihmisistä huomannut tulipaloa. 

Poltti kirkon Aimalasta,
eikä Herrala herännyt,
eikä Haurala havainnut,
Nurmikunta nukkununna,
vaikka kirkkomme palavi.

Vain Lempoisten Tarikan (Toorikan) talon piika Birgitta, joka muiden nukkuessa oli kutomassa, havaitsi tulen loimun Aimalasta. Piian nimi saattoi olla myös Annikainen, kuten parkanolaisessa runossa sanotaan:

Annikainen, punnikainen,
kuto kirjukankahia,
kirjulinnassa, tuvissa,
niidet nisku, kaiteet nasku,
puola kultanen kulisi.
Katto ulos ikkunasta,
näki kirkkomme palavan,
tervarinnan reimajavan.

Piika lähti juoksemaan kohti Aimalaa. Matka on linnuntietä järven ylitse nelisen kilometriä, maitse paljon pidempi, joten kiirettä on pitänyt. Ehkä joku muu sittenkin oli hereillä, koska kansan muistiin on tallentunut muutamien paikkakuntalaisten mutinoita:

Anna palaa puisen kirkon,
kivikirkko tehtäköhön,
rautaharja rakettakoon,
parhaat papit tuotakohon,
paremmat papin emännät,
kiiltävämmät kirkkoherrat,
mieluisemmat messumiehet.

Nuori nainen ehti kirkon luo, kun sen tervattu seinä oli leimahtamassa liekkeihin. Hän sai viime hetkellä kirkon oven auki ja pelasti palavasta kirkosta neljä pyhimyksenkuvaa.

Uudet kirkonpaikat valitaan

Nyt oli ratkaistava, miten toimitaan, kun kirkko oli tuhkana. Koska lempääläisten ja vesilahtelaisten toiveet tuntuivat erisuuntaisilta, päätettiin jakaa seurakunta kahtia ja rakentaa uusille seurakunnille omat kirkot. Kirkkojen paikat määriteltiin puolueettomalla tavalla:

Pankaa kuvat kulkemahan,
kuhun kuvat kulkenevat,
sinne kirkko tehtänehen.

Rakennettiin kaksi hirsistä lauttaa. Toiselle asetettiin tulipalosta säilyneistä pyhimystenkuvista apostolit Pietari ja Paavali sekä toiselle Maria Magdalena ja Birgitta. Lautat työnnettiin järven aaltojen vietäviksi. Vesilahden lautta ajelehti ilman ongelmia pitäjän nykyisen kirkonpaikan rantaan, joskin kirkon rakentaminen sitten tulikin työlääksi, koska sen, mitä päivällä muurattiin, paholainen repi
yöllä.

Niinpä Vesilahden kivikirkonrakennus jäi kesken, ja siitä on pitäjän kirkkomaalla jäljellä vain kivinen sakasti. Vesilahtelaiset joutuivat tyytymään puukirkkoon; nykyinen kirkko on rakennettu 1800-luvun alussa. Vesilahtea kyllä pidettiin merkittävämpänä paikkana kuin Lempäälää, koska Vesilahden kirkko sai suojeluspyhimyksikseen eturivin apostolit Pietarin ja Paavalin. Lempääläisten lautta ajelehti pidemmän kaavan mukaan:

Uiskennellen päivää pari,
kiikahti Kivikarihin,
maatui Maskunkalliohon,
telkyi Telkäntaipalehen.

Päästyään irti Kivikarista lautta ”maatui” rantaan Maskunkallion luona Hauralan kylätontin vieressä. Lähellä oli Pyhämäkenä vieläkin tunnettu nyppylä, jolle aluksi ajateltiin kirkko rakennettavan. Paikka osoittautui lähemmin tarkasteltuna sopimattomaksi, joten lautta työnnettiin uudestaan aaltojen kuljetettavaksi. Nyt se lipui Telkäntaipaleeen rantaan Lempoisten kylässä ja sinne Lempäälän kirkko
rakennettiinkin.

Kirkon suojeluspyhimyksinä ovat yhä pyhät Maria Magdalena ja Birgitta, joskin nykyään muistetaan lähinnä Birgitta eli Pirjo. Kansantaru lähtee siitä, että paikalle rakennettiin heti kivikirkko, mutta todellisuudessa tehtiin ensin puukirkko vuoden 1420 vaiheilla, ja kivikirkko vasta 1500-luvun alkuvuosina.

Aimala-runossa on lomittain katolisia ja protestanttisia elementtejä, pyhimyksiä ja papinemäntiä. Mikko Heikkilä on tällaisten historiallisten piirteiden perusteella päätellyt, että runo on todennäköisesti laadittu 1590-luvun alussa, jolloin lempääläiset eivät enää yleisesti muistaneet, että heidän komeaa kivikirkkoaan oli edeltänyt samalla paikalla seissyt puinen kirkko, mutta pyhimysten kuvien
kunnioitusta ei vielä koettu paheksuttavaksi harhaopiksi.

Elävää perinnettä

Länsi-Suomea on pidetty kalevalaisen runoperinteen suhteen köyhänä alueena, mutta Lempäälän Aimala-runo, Vesilahden Elinan surma ja kymmeniltä paikkakunnilta muistiin kirjoitettu Tapanilaulu puhumattakaan Piispa Henrikin surmavirrestä viittaavat siihen, että ehkä kyse onkin näkökulmasta. Lempäälässä runoperinteen ripe on jaksanut elää tälle vuosituhannelle saakka. Vielä vuonna 2021 Riitta Mäkinen tallensi lempääläiseltä Tuomo Tappuralta Aimala-runosta version, joka on puhdasta kalevalamittaa:

Tuli hullu Huittisista,
harmaatakki Hattulasta,
mustamekko Menkalasta,
poltti kirkon Aimalasta.

(Lempäälän-Vesilahden Sanomat 13.10.2021.)

Ilkka Mäkinen 2024